Päivystäjä paikalla tänään klo12-12.30 / 15-17 / 18-18.30 Niinivaaralla. Katso päivystysajat

Peilisalissa

Tiistaina katsoin itseäni peilistä Karsikon salilla. Mietin, että miten en ole aiemmin huomannut, että olen tullut tilanneeksi salille samanlaiset hassuttelupeilit kuin Linnanmäellä. Meillä on näemmä ne versiot, jotka saavat ihmisen näyttämään lyhyeltä ja leveältä.

Ei taida kuitenkaan käydä peilejä syyttäminen. Koko viime kevään säännöllinen treeni ja kesän 800km kävely halki Espanjan saivat kuntoni nousemaan, lihakset kasvamaan ja vahvistumaan ja rasvamassan vähenemään. Syksyllä jaksoin juosta ensimmäistä kertaa elämässäni yli 7km putkeen ja olo oli mahtava. Nautin jopa juoksemisesta, minä, joka olen aina vihannut kaikkea mahdollista aerobista liikuntaa.

Nyt puoli vuotta myöhemmin on kaikki pois tippuneet kilot tulleet takaisin, lihasten tilalle sitä toista samalla alkukirjaimella alkavaa. Lenkkitossujen sijaan olen kuluttanut verkkareiden istumaosastoa sohvalla istuen ja itseäni soimaten ja alas painaen: minusta ei ole mihinkään. Ja tekosyitä keksien: olen niin kiireinen, koira jää taas yksin, tänään on ollut tosi pitkä päivä, en enää kehtaa jne. 

"Tämä on vähän noloa, mutta..."

Kun voimia ei ole nyt kantaa vastuuta omasta liikkumisesta, päätin ottaa avun käyttööni. Minä, joka en koskaan pyydä apua ennen kuin on ihan pakko. Jouduin jälleen toteamaan, että en saa itseäni alkuun ja liikkeelle ilman apua. Ensimmäinen viesti jonka Pyrylle laitoin oli, että ”Tämä on vähän noloa, mutta nyt on pakko pyytää apua…” Ja mitä hän vastasi? ”No eihän tossa mitään noloa ole.” Ja ”Pistetään likka kuntoon.” Melkein itku pääsi. 

En ole mikään ryhmäliikkuja siinä merkityksessä, että lähtisin jumppatunnille. Olen aina tykännyt ”voimailusta” ja siitä, että saan ylittää rajojani ja nostaa pikkuhiljaa painoja ja tehdä omia ennätyksiä. Se motivoi minua. Numerot treenipäiväkirjassa. Ja aina vain isommat numerot. Isommat painot. Ja sen tuloksena se olo, joka minulle siitä tulee ja se kuva, minkä peilistä näen, kun olen kunnossa.

Messengerviesti motivaattorille

Palkkasin siis itselleni motivaattorin, joka huolehtii siitä, että pääsen alkuun. Olen nimittäin luonteeltani sellainen, että jos olen jotakin jonkun kanssa sopinut, niin pidän omalta osaltani sopimuksesta kiinni. On kuitenkin suunnattoman helpottavaa, kun ei tällä hetkellä kaiken vastuun keskellä tarvitse enää kantaa vastuuta omasta liikkumisestaan. Joku toinen pitää huolen siitä, että teen treenini täysillä. Se tuntuu hyvältä, sillä se on myös toinen luontoni – sekä vahvuuteni että heikkouteni. En osaa nimittäin tehdä mitään puoliteholla. Teen aina kaiken täysillä tai en ollenkaan. Samoin liikkumisen kanssa. Joko täysillä tai ei ollenkaan. 

Mutta miltä se tuntuu, kun pitkän ajan päästä taas aloittaa? Pahalta. Vuosi sitten katsoin myös itseäni peilistä. Aloitin säännöllisen treenaamisen monen vuoden totaalitauon jälkeen ja järkytyin siitä mihin kuntoon olin itseni päästänyt. Silloin päätin: ”Ei ikinä enää. Ikinä en enää päästä itseäni tähän jamaan.” Ja nyt olen kuitenkin samassa jamassa. Siihen on monta syytä ja osaan olla kyllä itselleni myös armollinen. Mutta kun ei ole hyvä olla on tehtävä jotain.

Meillä on erilaisia motivaattoreita. Minulle yksi motivaattori on tuo peili. Ei ole kyse siitä, ettenkö hyväksyisi itseäni sellaisena kuin olen. Kyse on siitä, etten koe olevani minä enkä koe oloani hyväksi siinä kropassa ja siinä olossa missä tällä hetkellä olen ja elän. 

Reenin vetoapu ei päästä livahtamaan

Ei ole häpeä pyytää apua, vaikka itselleni se oli kyllä tosi iso kynnys. Mutta kun voimat on pois, kun elämässä on liian paljon huolehdittavaa, ei enää jaksa ottaa vastuuta itsestään – vaikka siitä juuri pitäisi ensimmäisenä pitää kiinni eikä siitä ensimmäiseksi karsia.

Sovin Pyryn kanssa päivät ja ajat kalenteriin ja pidän niistä kiinni. Hän puolestaan pitää kiinni siitä, että minä teen sen mitä hän ja ohjelmani sanoo. Hän ei päästä minua livahtamaan, ja yhtäkkiä huomaan treenaavani säännöllisesti ja oikeasti tavoitteellisesti. Huomaan oloni kohentuvan ja kaikki minussa voi paremmin. Uskon, että minulle riittää se, että saan polun pään jälleen auki. Joku auttaa minut sille polulle, kulkee sillä kanssani alkuun ja auttaa pääsemään esteiden yli. Sitten hän iloisesti hymyillen heilauttaa kättä ja sanoo, että "Nyt pärjäät jo itsekin. Pysy vain tällä oikealla polulla" Se on ohjaajan tehtävä. Auttaa alkuun tai jeesata, kun suunta on hukassa tai kulkee jossain rämeikössä. 

Mutta kun se on niin kallista...

Moni usein miettii, että tällainen henkilökohtainen ohjaus on kallista. Minä ajattelen, että se on satsaamista itseensä ja omaan hyvinvointiinsa. Huollanhan autoanikin aina kun se uhkaa hajota - ja mieluummin pidän sitä koko ajan kunnossa tekemällä säännölliset huoltotoimenpiteet, enkä vasta sitten kun se on romuna. Vaihdatan siihen säännöllisesti öljyt ja teetän vuosihuollot, lisään lasinpesunestettä ja ostan uudet kesärenkaat kuluneiden tilalle. Ja mitä kustannuksiin tulee: miten paljon rahaa meneekään bensaan tai dieseliin vuodessa. Autoveroista, vakuutuksista ja muista puhumattakaan.  

Laitan pitkälle toista tuhatta euroa vuodessa johonkin peltiläjään, mutta säästän oman kehoni ja oman koneistoni huollossa…  Toisinkin voisi olla. Joku taas laittaa hiuksiinsa toistasataa euroa kuukaudessa, toinen saman summan vaatteisiin. On usein kyse myös priorisoinnista. Siitä, mikä on itselle kulloinkin tärkeintä.

Olemme Kunto Aitalla vetäneet nyt hinnat niin alas kuin pystymme. Ohjaajalle täytyy kuitenkin voida maksaa palkka ja hän on tuon tunnin täysin ja vain ja ainoastaan sinua varten. Lisäksi yritys maksaa verot ja muut maksut ja kaikesta tästä muodostuu palvelujen hinta.

Ohjaaja huolehtii siitä, että suoritat liikkeet oikein, hän huolehtii siitä milloin on aika lisätä tai laskea painoja. Hän sanoo milloin on tauko, hän laskee toistot ja sarjat. Hän auttaa tekemään ne viimeisetkin toistot, kun oma pää sanoo, että ”Enää ei jaksa! Tuntuu pahalta! Ei pysty!”. Hän seisoo vieressä ja sanoo että "Kyllä menee vielä helposti pari! Loppuun saakka mennään!" ja auttaa tekemään sen viimeisenkin toiston. Lihakset jaksavat vielä monta toistoa, vaikka pää sanoo, että nyt väsyttää, nyt tuntuu pahalta.

Hän saa minut tekemään parhaani ja ylittämään mukavuusrajani

Tänään sanoin Pyrylle treenin lomassa, että se on ihmeellistä mitä jo pelkästään kaksi harjoituskertaa saa ihmisessä aikaiseksi. Minusta nimittäin tuntuu siltä, että kävelen jälleen pystyssä ja ryhdikkäänä, en maahan lyötynä ja lannistuneena ja itsetuntoni täysin menettäneenä. Ja jos joku tuntuu erityisen hyvältä, niin se, että ohjaajalle sillä ei ole merkitystä miltä näytän tai missä kunnossa olen, kuinka monta makkaraa vyötäröllä on tai minkä verran painan. Hänelle on merkitystä sillä, että voi auttaa minua voimaan paremmin – niin fyysisesti kuin myös henkisesti.

Hän haluaa tehdä minun takiani parhaansa ja saada myös minut tekemään parhaani. Ylittämään itseni, ylittämään omat mukavuusrajani saavuttaakseni parhaimmat mahdolliset tulokset.

Yläfemma treenin päätteeksi ”Hyvin meni!” Ja taas jaksaa jatkaa leuka vähän ylempänä kuin eilen. Hän saa minut tuntemaan, etten ole toivoton tapaus, hän saa minut näkemään, että kykenen vaikka mihin, jos vain haluan. 

Ps. Tietoa uudesta Reenistä Rutiiniksi -paketista löydät täältä.

phoneplusfacebooklinkedinclosedribbbleinstagramhappysadarrow-rightarrow-left